Brittikomediaa kesälukemisena, osa 2

Kuten jo kertoilinkin aikaisemmin, en tahtonut kesälukemisekseni tänä vuonna raskasta tai synkkää luettavaa. Tahdoin, että pysyn kirjassani kärryillä, vaikka torkahtaisin lukujen välillä auringossa, tai vaikka olisin tullut nauttineeksi muutaman lasillisen kuohuvaa. Käydessäni kirjastossa oikeastaan etsimässä matkaoppaita, silmiini sattui P.G. Wodehousen kirja Parahin Jeeves. Sen kummempia pohtimatta nappasin kirjan mukaani. (Tosin lainasin sen toki ensin.)

Muutaman viikon kuluttua kirjastokäynnistä, kun tartuin kirjaan, tulin ajatelleeksi, etten oikeastaan ollut koskaan lukenut yhtään Jeeves -tarinaa. Mielikuvani tarinoiden hulvattomuudesta perustui oikeastaan epämääräiseen muistikuvaan, että olen joskus lapsena katsonut Jeeves-tarinoita telkkarista, ja että tv-sarjassa ehkä näyttelivät suosikkini Stephen Fry ja Hugh Laurie. (Googletin: sellainen sarja on tosiaan tullut töllöttimestä, kun oli lapsi!)

Wodehousen kirja koostuu itsenäisistä tarinoista, joissa päähenkilö, nuorehko, yläluokkainen, rikas ja pöhkö Bertie Wooster joutuu kiipeliin pyrkiessään auttamaan pöhköjä ystäviään. Onneksi Woosterin viisas ja kaikinpuolin taidokas miespalvelija Jeeves pelastaa tilanteen poikkeuksetta. Tutkiessani tarkemmin nopeasti mukaani lähtenyttä kirjaa, huomasin kyseessä olevan kirjasarjan neljäs osa. Onneksi tämä ei tarinoiden itsenäisyyden ja juonten yksinkertaisuuden takia haitannut lukukokemusta lainkaan.

Kirjan ensimmäinen tarina oli melko pitkä ja tuntui minusta hieman pitkäveteiseltä ja ennalta-arvattavalta. En tiedä, oliko kirjan heikoin osuus vahingossa laitettu ensimmäiseksi, vai enkö ollut vain vielä päässyt sisälle Wodehousen tyyliin. Kirjan edetessä huomasin nimittäin hymisteleväni ja hykerteleväni enenevässä määrin. Lopulta muuan epäonnisen muotokuvamaalauksen kuvaus aiheutti minussa niin hallitsemattoman hihityskohtauksen, että mieheni, joka makoili vieressäni lukemassa dekkaria, luuli minun ehkä menettäneen viimeisetkin inkkarit kanootista. 

P.G.Wodehousen tyylissä pääosassa eivät olekaan tapahtumat, vaan taidokas sanailu ja osuvat henkilökuvat. Esimerkiksi tämä täti-ihmisen kuvaus aiheutti monta hymähdystä meikätädissä: 

"Lady Malvern oli herskyvä, ilomielinen, terveyttä uhkuva, ylitsepursuava lempo naiseksi, ei erityisen pitkä, mutta varren lyhyyttä kompensoivat ahteripuolelta etumuksen kautta kertyvät metri kahdeksankymmentä senttiä ympärysmittaa. - Hänellä oli ulkonevat kirkkaat silmät ja kosolti keltaista tukkaa, ja kun hän avasi suunsa, näkyviin välähti viisikymmentäseitsemän etuhammasta. Hän oli niitä naisia, jotka lamauttivat miehen kyvyt."

 Kirjan on suomentanut loistavasti Kaisa Sivenius. Voisin kuvitella, että hänellä on riittänyt haastetta.

P.G.Wodehousen maailmassa kaikki naiset taitavat olla kauhistuttavia tyranneja, tai sitten muuten vain mielipuolia. Varsinkin rikkaat tädit ovat oikeita ärmättejä. Vastaavasti mieshahmot ovat aikalailla onnettomia tunareita, tietenkin lukuunottamatta Jeevesiä. Lukiessani nousi välillä mieleeni, että pitäisiköhän kirjan melko seksistisistä asetelmista olla jossain määrin tietoinen. Päätin kuitenkin, ettei näin vanhan ja sitäpaitsi hupaisan teoksen kanssa tarvitse olla tiukkapipoinen.

Retki kaltereiden taakse

Taannoisella Lost in Turku -kulttuurikuntokävelyllä ihastelimme retkiporukkamme kanssa Kakolanmäen aluetta ja sen karheankauniita rakennuksia. Silloin näytti siltä, että vankilarakennusten sisätiloja ei pääsisi enää tutkimaan lainkaan. Nyt kesällä on kuitenkin tarjoutunut mahdollisuus tutustua Kakolaan myös sisältäpäin Valtio+-näyttelyn muodossa. Se oli siis nähtävä.

Valtio+ on turkulaisen taiteilijajärjestö Arten järjestämä taidenäyttely. Arte on, ainakin jos tulkitsen ohjelmalehtistäni oikein, turkulainen ryhmä, joka on keskittynyt tila- ja kaupunkitaiteeseen. Kun Arte sai käyttöönsä jättimäisen tilan taiteelleen Kakolan vankilarakennuksen muodossa, he kutsuivat mukaan tilaa täyttämään myös ryhmän ulkopuolisia taiteilijoita, joiden he kokivat sopivan omaan tyyliinsä.

Kaltereiden takana

Näyttely oli todellakin valtava. Taidetta oli neljässä kerroksessa, joissa oli jokaisessa neljä käytävää ristin muodossa. Suurin osa taiteesta oli aseteltu vankien selleihin, mutta kävimme myös vanhassa ruokasalissa, kylpyhuoneessa, psykologin huoneessa, henkilökunnan taukotiloissa, mitä nyt vankilasta löytää. Porukallamme kiertelimme näyttelyä yli kaksi tuntia, emmekä loppua kohden edes jaksaneet keskittyä tutkimaan ihan kaikkea.

Taidetta vai sisustusta?

Varmasti kaikkein vaikuttavin ja olennaisin tekijä näyttelyssä oli vanha vankilarakennus ja sen historia. Se loi oman taustatunnelmansa kaikkiin teoksiin, enkä minä ainakaan osannut olla huomioimatta ympäristöä minkään teoksen kohdalla. Vankilaa ei oltu siivottu taidegallerian näköiseksi, vaan sen edellisten käyttäjien jäljet oli jätetty näkymään. Käytävillä näkyi yhäkin henkilökunnan muistilappuja. Sellien seinät olivat täynnä kirjoituksia, piirrustuksia, sekä vankien liimaamia kuvia. Monet vangit olivat selvästi käyttäneet paljon aikaa ja vaivaa piirrostensa ja kollaasiensa luomiseen. Toki aikaa on varmasti ollutkin tuhlattavaksi. Välillä ei voinut olla ihan varma, oliko sellin seinällä vangin, vai vankitaiteesta inspiroituneen taiteilijan työ. Liekö sillä toisaalta väliäkään. (Moni vankien kollaaseista koostui tietenkin pornosta - siksi varmaan näyttelyä ei suositella lapsille.)

Sellin kaapin ovesta

Koska näyttely oli valtavan suuri ja levittäytynyt moneen suuntaan, joista ei minun suuntavaistollani pysynyt täysin kärryillä, minulle jäi epäselväksi, mikä taideteos oli minkä niminen ja kenen tekemä. Informaatio oli kyllä löydettävissä käytävien päässä ilmoitustauluilla. Minä kuitenkin unohdin kaiken lukemani jo muutaman askeleen otettuani. Nähtävää ja tutkittavaa oli niin paljon, etten jaksanut keskittyä muuhun. Näin ollen en osaa kertoa, kenen töitä kuvissani esiintyvät taideteokset ovat, mikä on tietysti noloa. Ehkä, kun kasvan ihan oikeaksi kulttuuritädiksi, jaksan kirjoittaa ylös asiaankuuluvat tiedot.

En kadu mitään. Itsellenikö minä tässä valehtelen

Liekö muusikkouteni syynä, mutta tulin taas huomanneeksi, miten suuri vaikutus äänillä on ainakin minuun, luulisin että kaikkiin ihmisiin. Useassa tilassa soi nauhalta joku ääneen perustuva teos. Vanhassa ruokasalissa esimerkiksi heijastettiin seinälle videota, jossa mies rummutti metsässä. Vaikka teos itsessään oli ehkä tarkoitettu tunnelmaltaan ihan leppoisaksi, se loi silti mielessäni ahdistavaa ilmapiiriä koko saliin rummutuksen inensiivisyydellä. Jossain monista kerroksista taas soitettiin kovalla volyymillä kärsivän naisäänen pyyntöjä jättää hänet rauhaan. Teos vei ajatukset kaikkiin niihin kamaluuksiin, mitä vankilaympäristössä voi tapahtua, jos nyt ei välttämättä Kakolassa, niin maailmalla.

Siivet sellin lattialla

Olen lomaillut heinäkuussa ihan muissa maisemissa, kuin kotoisassa Turussa, joten ehdin Valtio+-näyttelyyn vasta sen viimeisellä viikolla. Tahtoisin kuitenkin suositella käyntiä siellä blogini lukijoille, sillä kokemus oli todella mielenkiintoinen, vaikuttava ja ajatuksia herättävä. Näyttely on avoinna vielä perjantaina 31.7. klo 12-18, eikä edes maksa mitään!

Brittikomediaa kesälukemisena, osa 1

Heinäkuussa tämä täti on lomaillut urakalla ja pysynyt kaukana kaiken maailman tietokoneista ja muista sosiaalisista vimpaimista. Tämä tietenkin näkyy hiljaisuutena blogin puolella. Nyt alkaa taas olla aika palata, jos ei nyt ihan vielä arkeen, niin ainakin vähän urbaanimpaan eloon. On siis hyvä aika kirjoitella tänne kesän aikana kertyneitä kokemuksia. Aloitan raportoimalla kesäkirjoistani, tulevaisuudessa saattaa seurata matkakertomuksen tynkääkin.

Kesällä on kiva lukea. Laiturilla, uimarannalla, omassa pedissä mökillä, lentokentällä, tai hotellihuoneessa, jos lomapäivän jälkeen saa pidettyä silmät auki. Tänä kesänä minulla oli olo, etten halunnut synkistää huoletonta lomaani ahdistavalla tai pelottavalla lukemisella, jottei vaikka pimeällä hyyskäpolulla alkaisi hirvittämään. En tahtonut uppoutua tragedioihin enkä ihmismielen pimeisiin puoliin. Tuntui, että kesäkirjan juonta olisi hyvä pystyä seuraamaan, vaikka kesken lukemisen vähän torkkuisi. Näillä kriteereillä kesäkirjoikseni valikoitui brittikomediaa: Helen Fieldingin Bridget Jones -Mad about the boy sekä P.G.Wodehousen Parahin Jeeves. Kerrottakoon ensiksi Bridget Jonesista.

Alkaessani lukea Bridget Jonesin uusinta päiväkirjaa, sain nopeasti huomata, etten sittenkään ihan täysin onnistunut välttämään tragediaa kesäohjelmassani. Bridgetin (ja varmaan monien muidenkin naisten) elämän suuri rakkaus Mark Darcy on nimittäin kuollut tapaturmaisesti ennen päiväkirjan alkua ja kirja kertoo Bridget Jonesin vähitellen edistyvästä toipumisesta ja surutyöstä. Toki aihetta käsitellään kepeään tyyliin ja hauskasti, mutta on myönnettävä, että minulta tirahti salaa muutama kyynel lukiessani.

Ehkäpä tunteelliseen suhtautumiseeni vaikutti, että sekä Bridget Jones että Mark Darcy ovat olleet tuttuja hahmoja niin monien vuosien ajan. Mark Darcy on mielessäni tietenkin näyttelijä Colin Firthin näköinen. Hän on hyvä, mutta sosiaalisesti kömpelö mies, joka pitää jouluisin vastentahtoisesti äitinsä kutomaa rumaa villapaitaa. (Mielikuvissani Mark Darcy saattaa myös käydä laulamassa Abbaa kreikkalaisella saarella, mutta se ei taida kuulua Fieldingin luomaan tarinaan...) Ja nyt tämä kunnian mies on siis kuollut, eikä saa nähdä lastensa kasvavan, eikä voi enää pelastaa tilannetta epätoivon hetkellä, kuten hän aina ennen teki. Vaikka ymmärrän, että kysymys on hömppähahmoista ja hassunhauskoista chick lit -kirjoista, tulen silti surulliseksi Mark Darcyn kuolemasta.

Kyllähän kirja minua toki myös nauratti. Bridget Jones on yhä mainion samaistuttava hahmo epävarmuuksineen ja neuroottisuuksineen. Hän yrittää kovasti olla kuin naistenlehtien täydelliset naiset, mutta sortuu vastoin parempaa tietoaan heikkona hetkenä syömään juustoraastetta suoraan pussista ja juomaan pari lasia liikaa viiniä. Kukapa meistä ei tähän osaisi samaistua. (Itse tosin suosin juustoraasteen tilalla ehkä kinuskikastiketta ja lusikkaa.) 

Bridget Jones - Mad about the boy oli, tragediasta huolimatta, juuri sitä, mitä kesäkirjaltani tahdoin. Päiväkirjan rakenne mahdollisti välillä hajamielisenkin lukemisen ja juonessa pysyi mukana myös muutaman cava-lasin jälkeen. Hömppää kirja oli toki ihan avoimesti, loppuratkaisun saattoi arvata alusta asti ja varmaankin kaikki henkilöhahmot olivat jossain määrin stereotyyppejä, tosin hauskoja sellaisia. Bridget Jones ei ole vuosien vieriessä menettänyt viehätysvoimaansa, enkä pitäisi huonona uutisena, jos hänen tarinensa jatkuisi tämän kirjan jälkeenkin.

Aurinkoa, musiikkia ja vähän perunaakin

Neitsytperunafestivaali on hyvää vauhtia vakiintumassa kaveriporukkamme alkukesäiseksi perinteeksi. Taste of Helsingin rustiikkisessa serkkutapahtumassa on ollut mukava tunnelma vuodesta toiseen. Panimoravintola Koulun pihalla järjestettävässä festivaalissa peruna-annoksien, oluen ja torvimusiikin yhdistelmä tuo mieleen saksalaisen kyläjuhlan. 

Neitsytperunafestivaaleilla kävi tänä vuonna todella hyvä tuuri säiden kanssa. Kesän (tähän mennessä) ainoat lämpimät ja aurinkoiset päivät sattuivat juuri festivaalipäiville. Tunnelma Koulun pihalla oli juuri niin kesäinen ja iloinen, kuin osasin edellisten festivaalien perusteella odottaakin. Porukkaa oli paljon, mutta kaikki tuntuivat olevan hyvällä tuulella. Suuresta osallistujamäärästä huolimatta ravintoloiden myyntipisteisiin ei ollut juurikaan jonoa. Kaikki puitteet erityisen onnistuneelle illalle olivat siis ilmassa.

Nyt tulee kuitenkin suuri mutta: kun aloimme maistelemaan eri ravintoloiden annoksia, keskustelu meni yhä uudelleen suunnilleen seuraavasti: "No onko se hyvää?" "... ei tämä nyt pahaakaan ole." Tai: "Aika keskinkertaista." Lähes kaikki annokset olivat melko mauttomia ja jotenkin kunnianhimottoman oloisia. Erittäin monen ravintolan annos piti sisällään uppopaistettua kalaa ja uppopaistettuja perunoita. Eikö muka kalasta ja perunasta saisi muuta annosta aikaiseksi?

On vaikea ymmärtää, miksi peruna-annokset olivat kautta linjan niin tylsiä ja mielikuvituksettomia. Turkulaiset ravintolat ovat tällä hetkellä kovassa nosteessa ja hyvää ja intohimolla kokattua ruokaa tuntuu olevan tarjolla täällä melkein joka kadunkulmassa. Miksi ihmeessä samat ravintolat tarjoavat tällaista grilliruokaa perunafestivaaleilla? 

Mainittakoon, että ylivoimaisesti parhaan makuinen annos oli Jesse's Dinerillä. Sekin oli fish and chips -henkinen, mutta siinä oli sentään luonnetta.

Tapahtumassa live-musiikista vastasi Turun yliopiston opiskelijapuhallinorkesteri Sohon Torwet. Olimme ajoittaneet festarikäyntimme niin, että ehdimme varmasti kuulemaan heitä. Kyllähän elävä musiikki on sentään aina paikallaan! Torvimusiikki sopii vielä niin hyvin yhteen Koulun pihan biergartenmaisen tunnelman kanssa. Sohon Torwet ei ole ammattiorkesteri, joten heitä ei pidä sellaisena arvostellakaan. Pieni sisäinen musiikkikriitikkoni olkoon siis tässä kohtaa ihan hiljaa. Orkesterin meininki oli hyväntuulista ja sitä oli hauska katsoa ja kuunnella.

Meillä oli mukava ilta hyvällä porukalla viihtyisässä tapahtumassa. Neitsytperunafestivaaleilla oikeastaan oli hyvää kaikki - paitsi peruna. Toivottavasti tässäkin on kysymys vain poikkeuksellisen huonosta vuodesta. Täytynee käydä tarkastamassa asia ensi vuonna.

Eksyksissä kotikaupungissa

Ystävän syntymäpäivän kunniaksi lähdimme kaveriporukalla kulttuurikuntokävelylle. Kysymys on siis Turun kaupungin sivuilta löydettävästä kaupunkisuunnistusreitistä. Reitin varrella on rasteja, joihin liittyy tehtäviä, joiden avulla selviää seuraavan rastin sijainti. Seurueemme valitsi Lost in Turku -nimisen kierroksen, jossa oli teemana katoaminen sekä löytyminen ja tavoitteena päästä näkemään kotikaupunkiaan uudesta kulmasta. Reitti ja ohjeet löytyvät täältä.

Turun Linna kera kesäpilvien.

Reitti lähti Turun Linnan puistosta. Ensimmäisenä tehtävänä oli löytää puistosta jotakin, mitä ei ole ennen huomannut ja jonka voisi itse kokea ensimmäiseksi rastiksi. Pienen ihmettelyn jälkeen seurueemme kaikille jäsenille tuntui olevan selvää, mikä kenenkin rasti oli, tehtävän epämääräisyydestä huolimatta. Oma rastini oli hauska UKK-graffiti sähkötolpassa. (Mietin kyllä, mitä se kertoo minusta, että ikivanhan linnan kauniilla pihalla valitsen moisen.)

Linnan pihalta matkamme jatkui pitkin pientä polkua junaradan varressa, jota kukaan meistä ei ollut ennen sattunut kulkemaan. Mielemme alkoi viritä seikkailuun ja aloimme huomioimaan monia ilahduttavia asioita ympärillämme. Ihastelimme polun varrella toisaalta kauniita kukkasia ja puita, sekä suurta määrää hienoja etanoita. Toisaalta kiinnitimme huomiota myös katutaiteeseen, jota oli ilmaantunut radan varteen suurin määrin.

Sympaattinen katumonsteri

Huomenna tulee pouta.

    

Seuraavaksi meidän piti nousta omia polkujamme läheisen kukkulan korkeimmalle kohdalle. Siellä meidän tuli muun muassa pysähtyä kuuntelemaan, mitä ääniä kuulemme. Juuri sillä hetkellä jossain lähistöllä lensi Turku airshown hävittäjä, jonka tuottamaa jylinää ei voinut olla huomaamatta. Kuinka sattuikin! Emme olleet koskaan olleet kyseisellä kukkulalla, joten pääsimme tosiaan näkemään Turkua uudesta kulmasta, kuten tarkoitus oli.

Kukkulalta näkyi hienosti sekä linna että meri

Reittimme vei meidät seuraavaksi Kakolanmäelle. Vanha vankila-alue oli luonnollisesti ennen vanhaan suljettu tavallisilta tallaajilta, eikä sinne silloin kannattanut missään nimessä päätyä. Nykyisin alueella onkin kauhean mielenkiintoista tehdä tutkimusretkiä. Innostuimme Kakolan alueen jännittävästä ja rumankauniista miljööstä jopa siinä määrin, että poikkesimme hieman reitiltämme. Koimme sen olevan retken eksymisteeman mukaista.

Vankilarakennus näkyy nykyisin näin komeasti tielle.

Vankilan muuri

Kalteri-ikkunoita

Tämä oli ehkä suosikkipömpelini.

Mietimme, onkohan vangeista ollut mukavaa, että kalteri-ikkunoista on avautunut mielettömän hienot maisemat, vai onkohan se saanut aikaan kovan kaipuun vapauteen. Kallistuisin kyllä siihen, että Kakolanmäen maisemat voivat tuoda vain lisäarvoa kenen tahansa elämään.

Kun maltoimme lopulta jatkaa matkaamme, aloimme lähestyä keskustaa. Retki oli tosiaan saanut meidät katselemaan kaupunkia uusin silmin, ja huomioimme paljon hauskoja yksityikohtia kaupunkikuvassa. Turussa on esimerkiksi koristeltu suuri osa kaupungin sähkönjakajista, tai mitä ne pömpelit ovatkin. Kerroimme toisillemme myös muistojamme näkemistämme rakennuksista. Aika monessa oli joskus ollut jatkot.

Hauska kyltti

Houkutteleva reikä aidassa

Reittimme vei meidät jälleen paikkaan, jossa kukaan meistä ei ollut ollut. Poliisiaseman vierestä nousee portaat metsään, joiden ohi minäkin olen kävellyt lukemattomia kertoja, mutta en ole koskaan edes ajatellut, mihin ne vievät. Portaiden yläpäästä löytyi koirapuisto, jossa ei harmillisesti ollut juuri sillä hetkellä yhtään koiraa. Koirapuiston vieressä oli Kakolan alueen verkkoaita, ja aidassa iso reikä. Koimme, että retkemme hengessä meidän oli tietenkin mentävä aidan toiselle puolelle tutkimaan.

Aidan takaa näimme Kakolan rakennuksia vielä uudesta kulmasta. Vaikuttavalta ne näyttivät myös kaupungin puolelta.

Katutaide nousi selvästi yhdeksi retken teemaksi.

Kävelymme alkoi lähennellä loppuaan. Ohjeissa meitä neuvottiin kävelemään keskustaa kohti sellaista katua pitkin, jota kuljemme harvoin. Koska kaikki reitit ovat meille melko tuttuja, päädyimme kävelemään Snellmanin koulun pihan kautta. Pihalla vahvimmat meistä vetivät leukoja ja minäkin uskaltauduin vähän kiipeilemään rekkitangoilla.

Yhdessä kaudunkulmassa ohjeena oli kirjoittaa ylös asioita, joita toivoisi löytävänsä. Koska seurueemme hallussa sattui olemaan katuliidut, päätimme koristaa Yliopistonkatua toivomuksillamme. Samalla otimme tavallamme kantaa ajankohtaiseen keskusteluun.

Meillä oli kulttuurikuntoretkellämme aivan älyttömän hauskaa. Harvoin on tullut aikuisiällä seikkailtua ja jopa leikittyä tuolla tavalla. Suosittelen lämpimästi kaikille blogin lukijoille Lost in Turku -kävelyreittiä, sekä seikkailua ja eksymistä ylipäätään.

Postaus on hyvä lopettaa ystäväni toiveeseen.

Kohtasin maailmanlopun avoimin mielin

En ole suuri toimintaelokuvien ystävä. En osaa nauttia näyttävistä räjähdyksistä ja minua inhottaa, jos ihmistä näyttää sattuvan, oli kyseessä sitten sankari tai pahis. Kyllästyn helposti vauhdikkaiden toimintakohtausten aikana, minusta tuntuu, ettei juoni etene niissä lainkaan. Kaiken lisäksi, jos elokuva on liian jännittävä, näen helposti painajaisia. Olenkin katsonit parhaaksi keskittyä ihan muihin elokuvan genreihin.

Kuten arvata saattaa, en suoranaisesti hyppinyt innosta, kun uusin Mad Max -elokuva ilmestyi pitkän tauon jälkeen. Mieheni sen sijaan katseli elokuvan traileria silmät loistaen ja pohti, mistä löytäisi leffaseuraa, sillä Mad Max: Fury Road olisi nähtävä. Jotenkin satuin juuri sillä hetkellä olemaan seikkailutuulella, joten päätin avata mieleni ja antaa öljynkatkuiselle autorymistelylle mahdollisuuden. Seikkailumieltäni kieltämättä vahvisti, että minulla oli epämääräinen muistikuva, että kyseinen rymistely olisi jotenkin menestynyt Cannesin elokuvafestivaaleilla. 

Kuva voisi melkein olla Mad Max -leffasta. Tekijänoikeuksien vuoksi ei kuitenkaan ole.

George Millerin ohjaama Mad Max: Fury Road -elokuva sijoittuu maailmaan, josta kasvit ovat kuolleet ja jonka maaperä on autioitunut. Vesi on yksityisessä omistuksessa ja sitä kutsutaan Aqua Colaksi. Suuri osa ihmisistä on kuollut, jäljellejääneet keskittyvät pysymään elossa ja taistelevat keskenään  vähäisistä   resursseista. Erityisesti himoitaan öljyä ja aseita.

Elokuvan alussa Mad Max (Tom Hardy) kaapataan pääpahiksen Immortan Joen (Hugh Keays-Byrne) sotaimperiumiin veripussiksi, eli luovuttamaan verta imperiumin taistelijoille, sotapojille. Tarina pääsee vauhtiin, kun Immortan Joen omaisuudekseen katsomat siitosvaimot pakenevat sotapäällikkö Furiosan (Charlize Theron) avulla tämän sotarekan kyydissä. Mad Max joutuu Nux-nimisen sotapojan (Nicholas Hoult) veripussin ominaisuudessa mukaan jahtaamaan karanneita vaimoja.

Hyvät leffaeväät on oltava.

Olin varustautunut leffaan runsain eväin ihan siltä varalta, että jos apokalyptinen kaahailu pitkästyttäisi, voisin keskittyä syömiseen. En kuitenkaan joutunut laskeskelemaan popcorninjyviä, vaan huomasin nopeasti tulleeni vedettyä mukaan elokuvan tunnelmaan. Autohullu aavikkotodellisuus oli totetutettu viimeisen päälle. Elokuvan maailmassa oli selvästi oma kulttuurinsa uskontoineen ja kielenkäyttöineen, mutta sitä ei erityisesti selitelty katsojalle. Sotapojille oli tärkeää, että heidät nähtiin heidän kuolemansa hetkellä, silloin he uskoivat Valhallan porttien avautuvan heille. Kieli oli elänyt aavikkomaailmassa omaa elämäänsä, "kromi" esimerkiksi tarkoitti hienoa ja "mustapeukalo" hyvää mekaanikkoa. Myös sana "keskinkertainen" oli vaihtanut merkitystä, se tarkoitti nyt ymmärtääkseni erittäin huonoa. Minua aina viehättää, kun asioita lyödään kunnolla överiksi, kuten Mad Maxissä oli taatusti tehty. Suosikkiyksityiskohtani oli sotajoukkojen olennainen osa, monsterisähkökitaran soittaja, jonka jättimäinen instrumentti syöksi tulta.

Sanoisin, että kyseessä on oikein viihdyttävä ja laadukas toimintaelokuva. Minulle ei kuitenkaan avautunut, miksi Mad Max: Fury Roadia on niin kovasti hehkutettu elokuvataiteellisena huipputeoksena. (Leffaillan päätteeksi täytyi googlettaa: Mad Max ei kilpaillut Cannesissa, vaan se vain esitettiin siellä ja sai paljon ylistystä osakseen.) En nostaisi sitä parhaiden näkemieni elokuvien listalle, vaikka se olikin oikein mukaansatempaava ja hyvin tehty. Oletin kuitenkin, että niin kovin kehutussa elokuvassa olisi jotakin epätavallista tai sykähdyttävää, mutta en huomannut mitään sellaista. Loppupäätelmäni on, että suosittelen elokuvaa lajityypin ystäville, mutta taide-elokuvaharrastajien ei ehkä kannata vaivautua. Kiva kuitenkin, että poikkesin vähän tavoistani, mieltäänhän kannattaa aina avartaa.

Aurinkoinen Ravintolapäivä jokirannassa

Ravintolapäivä, kauniin aurinkoinen sää ja Suomen Turku. Ei tarvinnut eilen pitkään pohtia, huvittaisiko minua lähteä kävelemään jokirantaan tutkimaan tarjontaa.

Aloitin kävelyni Myllysillan tienoilta. Jokivarressa oli selvästi aistittavissa tapahtumatunnelmaa ja iloista kuhinaa. Jokirannan kesäsesonki rupeaa selvästi jo vähitellen alkamaan. Kesällähän siellä tapahtuu joka viikonloppu jotakin, välillä tapahtumista on oikein ruuhkaa.

En sortunut ihan ensimmäisiin kojuihin, (vai kuuluisiko sanoa ravintoloihin?) joka tulivat vastaan. Kaikki näyttivät toki oikein houkuttelevilta ja hauskoilta, ihmiset olivat selvästi nähneet paljon vaivaa. En kuitenkaan tahtonut ihan tavallista suolaista piirakkaa tai korvapuustia. Mielestäni ravintolapäivänä on hauskempi maistaa jotakin, mitä ei välttämättä ole muuten tarjolla.

Ei ehkä maailman kuvauksellisinta ruokaa, mutta oikein maistuvaa.

Ensimmäinen ravintola jota päädyin kokeilemaan oli Dippiduo, joilta ostin parsakaalileipätikkuja ja dippikastikkeita. Leipätikut olivat oikein maukkaita ja varsinkin hummus oli superhyvää.

Hyvä paikka dippailulle.

Ruokailupaikkani jokivarressa oli myös varsin viehättävä.

Aikani istuskeltuani jatkoin matkaani tyytyväisenä, mutta hieman janoisena. Onneksi melkein löysin muutaman askeleen päästä Groove-smoothiekojun. Heillä näytti riittävän asiakkaita ihan jonoksi asti, mutta sain kuitenkin yllättävän lyhyen odottelun jälkeen käteeni mansikka-vesimelonismoothien. Juoma oli jäähileisen raikas ja juuri mitä kaipasin. Sulava jää tosin teki smoothieta enenevässä määrin vetiseksi. Lämpimällä ja aurinkoisella säällä pieni vetisyys ei minua haitannut, sadesäällä tilanne olisi ehkä ollut eri.

Smoothie kädessäni jatkoin matkaani pitkin jokirantaa.

Olin liikkeellä iltapäivällä kolmen aikaan. Ihan hyvä etten ollut yhtään myöhemmässä, sillä monet ravintolat alkoivat jo keräilemään tavaroitaan. Monilla myös rupesi olemaan ruuat loppu, vaikka aikomus olisikin ollut pitää kojua auki pitkään.

Ihmisjoukon takana päivän paras koju.

Vähätorilla oli vain yksi koju kun saabuin sinne ja sekin oli juuri sulkemassa. Jatkoin sitkeästi Tuomiokirkkopuistoon, missä vaikuttavan näköinen liikkuva pizzauuni oli myynyt loppuun kaikki pizzansa. Päätin kävellä aution näköisen Vanhan Suurtorin läpi takaisin joelle, mistä varmasti saisin vielä ainakin kahvin.

Vanhan Suurtorin nurkasta löytyikin vielä yksi yksinäinen koju, jota piti joukko huivipäisiä naisia. Yritin arasti kuikuilla vähän kauempaa, oliko ravintola vielä auki, ja mitä se mahdollisesti tarjoaisi. Minut kuitenkin huomattiin ja yksi naisista toivotti minut tervetulleeksi syömään. Hän kertoi, että tarjolla olisi tabboulehia jogurttikastikkeella, viininlehtikääryleitä, täytetty sipuli, pitaleipää sekä jälkiruoka. Koko mittava ateria kustansi kuusi euroa. Vaikka en ollut enää kovin nälkäinen, en voinut vastustaa kiusausta. Ruoka kuulosti juuri siltä, mitä lähdin ravintolapäivältä hakemaan. 

Huono kuva, hyvä ruoka.

Ahdoin koko aterian tyytyväisenä vatsaani. En ollut ihan varma, miten settiä olisi kuulunut syödä, mutta tungin osan tabboulehista ja jogurttikastikkeesta pitaleipään. No, ehkä tyylillä ei ole niin väliä, ainakin ruoka maistui. Jälkiruokana oli kaksi pötkylää, joiden oletin olevan baklavaa. Niiden sisällä oli kuitenkin hämmästyksekseni jotakin vuohenjuustomaista mössöä. Alkuyllätyksen jälkeen totesin, että mitä pötkylät ikinä olivatkin, ne olivat syntisen hyviä. 

Koska kojulle tuli jälkeeni paljon muitakin asiakkaita ja naiset olivat kiireisiä heitä ruokkiessaan, minulta jäi kysymättä, minkä maalaista ruokaa minun oikein tulikaan nautittua. Olin maistavinani välimerellisiä vaikutteita sekä lähi-itää.       

Tuhdin aterian jälkeen olin ihan taynnä, enkä voinut enää kuvitellakkaan syöväni. Kahvihammasta kolotteli kuitenkin vielä. Aboa vetus -museon vierestä bongasin suloisen näköisen Pahvilan, joka oli selvästi ratkaisu tilanteeseen.

Pahvila, mikäpä muukaan. :)

Otin kahvin mukaani ja siirryin istuskelemaan jokirantaan. Aurinko lämmitti kasvoja ja kirjastosillalta kantautui katumuusikon tarjoilemaa musiikkia. Tuntui ihan Turun kesältä.

Ravintolapäivästä jäi hyvä maku suuhun, ihan kirjaimellisestikin. Luulen, että tapahtuma toimii parhaiten näin lämpimällä ilmalla, kun voi kävellä ympäri kaupunkia ja bongailla kiinnostavia ravintoloita. Talvipakkasilla tunnelma on varmaan hyvin erilainen. Ravintolapäivän nettisivuilta oli minusta hankala saada selvää, mitä on tarjolla missäkin. Lisäksi minulla olisi ehkä aika korkea kynnys mennä jonkun vieraan kotiin ravintolapäiväilemään. 

Seuraava ravintolapäivä on kuitenkin jo 16.8. Silloin on hyvät mahdollisuudet lämpimään ilmaan ja ihanaan tapahtumaan. Kannattaa lähteä tutkimaan!